This following text by Josefien Cornette is based on a vibrant and thoughtful exchange between the Belgian artist and writer Josefien Cornette and Finnish artist Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen.
Josefien approaches the conversation from a multidisciplinary background rooted in art history, feminism, queer studies, and disability studies. Their dialogue explores themes central to Jenni-Juulia’s work, including accessibility, collective authorship, and visions of a more inclusive cultural field, offering a powerful reflection on what it means to create, connect, and dream beyond the confines of an ableist world.
The text can be found below in English, Finnish and Dutch and is written as part of a series of publications for pARTir, collaborative project between the Finnish Cultural and Academic Institutes (SKTI) and ten Finnish cultural institutes, funded by the European Union—NextGenerationEU.
Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen – Disabled Futures
It’s a sunny spring afternoon when I meet Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen (b. 1974) on a video call. In this digital space, a bright, colourful, and sharp-witted disabled woman appears. As a disabled artist myself, I find Jenni-Juulia to be the kind of figure I hope to meet in my lifetime— someone who feels like a role model in a world that doesn’t always recognise us. What follows is a conversation about making art as a disabled creator, choosing your community, the importance of humour, hacking accessibility tools, and taking disabled people into space.
Jenni-Juulia’s art might be new to a mainstream—or let’s say non-disabled—audience, but it has long been celebrated within disabled communities. She has been an activist for decades, challenging the discrimination and stereotyping of disabled people through her work. She first gained international attention during the European Year of People with Disabilities in 2003. Her personal story is one of navigating obstacles—searching for fellow disabled artists, accessible galleries, and a space for disability art to reach a wider public. A turning point came when she was invited as one of three artists selected to represent Finland at the 60th International Art Exhibition—La Biennale di Venezia. While I’m always cautious about positioning disabled artists within narratives of “overcoming” or redemption arcs, this invitation undeniably shifted mainstream attention towards her work.
Our dream isn’t to become able-bodied—our dream is, like everyone else’s, to fly.
Jenni-Juulia’s practice stretches across themes and media, weaving historical ideas into a disabled perspective. Her art is provocative yet playful, challenging the status quo with humour, joy, and imagination. We begin our conversation by discussing her current exhibition at art space 1646 in The Hague, titled When I grow up, I will become a coat rack.
In the second room of the exhibition stands Flying Walker (2018), a modified mobility walker with wings made of crutches, reimagined as a tool for flight. As I take it in, I think of Da Vinci’s early fantastical flying machines and wonder how our collective art history might have looked different if disability had been part of the equation all along. Jenni-Juulia notes: “The medical device designers who design our mobility aids never ask us what ‘we’ want. I want us to be able to dream. Our dream isn’t to become able-bodied—our dream is, like everyone else’s, to fly.”
I smile, thinking of Frida Kahlo’s diary entry: “Feet, what do I need you for when I have wings to fly?” I nod in agreement—what if accessibility design wasn’t only about making life easier, but also about expanding what we could experience? Aren’t we all dreaming of going into space?
Art asks for social sustainability.
As part of the exhibition, 1646 commissioned composer Kemal Gorey to create a score for How Great Is Your Darkness?, an originally silent piece made mostly by disabled artists and activists, critiquing hate speech about people with disabilities in social and health care. “Art asks for social sustainability,” Jenni-Juulia tells me. “I don’t make these things alone. We create them together.”
This score is a precious piece, centralising audio description as a composition and not adding it as an afterthought. Collaborating with a visually disabled composer prioritises accessibility and positions it as a methodology of artmaking, rather than an afterthought. This score feels like a radio playing, where associations and connections appear through the combination of this piece and the video. It’s a beautiful example of how works can continue to grow and evolve through different exhibitions, as How Great Is Your Darkness? was made for the Venice Biennale, and now grew into a deeper layer with new audio contributions.
I want humour that uplifts us, not humour that makes us the punchline.
Jenni-Juulia’s work is eclectic and, above all, funny. Humour, she tells me, is a tool—a way to invite people into difficult conversations without making them feel attacked. “It gives me the position of a jester,” she says. “I want people to experience their mobility aids as something fun. I want humour that uplifts us, not humour that makes us the punchline.” Jenni-Juulia is a powerhouse of a disabled woman—creating with joy and defiance, inviting us to dream even when the world is structured to keep us small.
I’ve always thought of art as a space for prefigurative politics—a place where we can imagine the world after the revolution has finally happened. Jenni-Juulia’s work does this, too. In Sound Machine of Prosthetics of Merthyr Tydfil (2019), she presents a wooden mobility aid, designed as if it were an early modernist classic—something you’d find celebrated in design museums, displayed next to Thonet’s iconic No. 14 Chair from 1859. It’s a striking commentary: we have long glorified fancy chairs, yet we’ve rarely afforded mobility aids the same cultural status, or even framed chairs as a mobility aid. This reimagining turns disability into a presence rather than an afterthought, and portrays the missed opportunity for the non-disabled world to recognise the richness of disabled culture. This sculpture, referring to the sound of wooden feet, touches upon the mining accidents and amputees of a mining city in Wales, and resonates in The Hague with its sound of wooden clumps.
Her background as a textile artist adds another layer to her work. Beadwork and textile design have long histories of resistance, particularly among marginalised groups and women. But for Jenni-Juulia, it’s not just about decoration—she uses these materials to tell multiple stories at once, questioning ideas of “outsider art,” the aesthetics of accessibility, and the evolving nature of disabled cultural identity. She reminds us that disability is not static; it moves, shifts, and expands. Her work offers us a glimpse of a disabled future.
Let this exhibition be a call to action for more disability art in galleries and cultural institutions—not as an afterthought or diversity checklist, but for the true potential it holds.
Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen’s solo exhibition When I grow up, I will become a coat rack was exhibited at 1646 in The Hague, The Netherlands, from 7 February to 13 April. Curated by Clara Pallí Monguilod and Johan Gustavsson, the exhibition is supported by the Finnish Cultural Institute for the Benelux and forms part of the pARTir initiative, funded by the European Union—NextGenerationEU and the Alfred Kordelin Foundation. Let this exhibition be a call to action for more disability art in galleries and cultural institutions—not as an afterthought or diversity checklist, but for the true potential it holds in including disability narratives in contemporary art spaces.
Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen
Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen (b.1974) is a multidisciplinary artist and disability activist whose work spans from sculpture, video to performance and activism within disability politics and policy. Her works deal with structural violence, discrimination framed as kindness and issues related to women with disabilities. Wallinheimo-Heimonen has facilitated social art workshops and participated in exhibitions in Finland and abroad. She received the Finnish State Prize for Multidisciplinary Art in 2019. In 2024 she was one of three artists selected to the Pavilion of Finland at the 60th International Art Exhibition – La Biennale di Venezia.
Josefien Cornette
Josefien Cornette (b. 1994) is a writer and maker, born with Fibular Hemimelia – a rare congenital disability. Josefien Cornette is an artist and writer with a multidisciplinary practice grounded in art history, feminism, queer studies, and disability studies. In 2023, Josefien published their first book titled ‘A House Called Pain’, in which they write about disability, grief, and the loss of a loved one.
Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen – Vammaisia tulevaisuuksia
On keväisen aurinkoinen iltapäivä, kun tapaan Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen (s. 1974) videoyhteydellä. Digitaaliseen tilaan ilmestyy valoisa, värikäs ja nokkela vammainen nainen. Olen itsekin vammainen taiteilija, ja Jenni-Juulia on juuri sellainen ihminen, jollaisen toivoinkin tapaavani elämäni aikana – ihminen, joka tuntuu roolimallilta maailmassa, joka ei aina tunnista meitä. Keskustelemme taiteen tekemisestä vammaisina taiteilijoina, yhteisön valitsemisesta, huumorin tärkeydestä, esteettömyystyökalujen käytöstä ja vammaisten henkilöiden mukaan ottamista tilaan.
Jenni-Juulian taide voi olla valtavirran – tai ei-vammaiselle – yleisölle uutta, mutta vammaisyhteisöissä se on otettu ilolla vastaan jo pitkään. Hän on ollut aktivisti vuosikymmenien ajan ja haastanut vammaisten henkilöiden syrjintää ja stereotyypittämistä työnsä kautta. Jenni-Juulia saavutti kansainvälistä huomiota ensimmäisen kerran Euroopan vammaisten vuonna 2003. Hänen tarinansa on tarina esteiden ylittämisestä – muiden vammaisten taiteilijoiden, esteettömien gallerioiden ja sellaisen tilan etsimisestä, jossa vammaistaide voi saavuttaa laajemman yleisön.
Käännekohta oli, kun hänet kutsuttiin yhtenä kolmesta taiteilijasta edustamaan Suomea 60. kansainväliseen nykytaidenäyttelyyn Venetsian biennaaliin. Suhtaudun aina varauksella vammaisten taiteilijoiden sijoittamiseen narratiiveihin ”esteiden voittamisesta” tai jonkinlaisesta pelastumisesta, mutta tämä kutsu kiistatta käänsi valtavirran huomion hänen työhönsä.
Unelmamme ei ole tulla ei-vammaisiksi – unelmamme on kuin kenen tahansa muunkin, pystyä lentämään.
Jenni-Juulian taiteellinen työskentely liikkuu eri teemojen ja medioiden välillä ja tuo historialliset ajatukset vammaisuuden näkökulmaan. Hänen taiteensa on provosoivaa ja leikkisää. Se haastaa nykytilan huumorilla, ilolla ja mielikuvituksella. Aloitamme keskustelumme käsittelemällä hänen tämänhetkistä näyttelyään When I grow up, I will become a coat rack taidegalleria 1646:ssa Haagissa.
Toisessa näyttelyhuoneessa on Flying Walker (2018), muokattu rollaattori, jonka siivet on tehty kyynärsauvoista – kuviteltuna uudelleen lentämisen työkaluna. Kun tarkastelen teosta, ajattelen Da Vincin varhaisia lentokoneita ja mietin, kuinka erilaiselta kollektiivinen taidehistoriamme näyttäisi, jos vammaisuus olisi koko ajan ollut osa yhtälöä. Jenni-Juulia sanoo: ”Lääkinnällisten laitteiden suunnittelijat, jotka suunnittelevat liikkumisapuvälineemme, eivät koskaan kysy, mitä ’me’ haluamme. Haluan, että pystymme unelmoimaan. Unelmamme ei ole tulla ei-vammaisiksi – unelmamme on kuin kenen tahansa muunkin, pystyä lentämään.”
Hymyilen ja ajattelen Frida Kahlon päiväkirjamerkintää: ”Jalkani, mihin teitä muka tarvitsen kun minulla on siivet, joilla lentää?” Nyökkään samanmielisenä – entä jos esteettömyyssuunnittelu ei keskittyisikään elämän helpottamiseen vaan myös laajentamaan sitä, mitä voimme kokea? Emmekö me kaikki unelmoi avaruuteen pääsemisestä?
Taide vaatii sosiaalista vastuullisuutta.
Osana tätä näyttelyä 1646 tilasi säveltäjä Kemal Goreyltä sävellyksen teosta How Great Is Your Darkness? varten. Kyseessä on vammaisten taiteilijoiden ja aktivistien luoma alun perin hiljainen teos, joka kritisoi vammaisten henkilöiden kokemaa vihapuhetta sosiaali- ja terveydenhuollossa. ”Taide vaatii sosiaalista vastuullisuutta”, Jenni-Juulia kertoo. ”En tee näitä yksin. Me luomme ne yhdessä.”
Sävellys on upea teos, joka asettaa äänikuvauksen sävellyksen keskiöön eikä vain lisää sitä sivuhuomioksi. Yhteistyö näkövammaisen säveltäjän kanssa priorisoi saavutettavuutta ja tekee siitä taiteen tekemisen metodin pelkän sivuhuomion sijaan. Sävellys tuntuu siltä kuin radio soisi, assosiaatiot ja yhteydet ilmestyvät tämän kappaleen ja videon yhdistelmän kautta. Se on kaunis esimerkki siitä, kuinka teokset voivat jatkaa kasvuaan ja kehittyä eri näyttelyjen kautta, sillä How Great Is Your Darkness? tehtiin Venetsian biennaalia varten, ja nyt siihen on kasvanut yhä syvempi kerros uusien äänielementtien myötä.
Haluan ylöspäin kohottavaa huumoria, en huumoria, joka vitsailee meidän kustannuksellamme.
Jenni-Juulian työ on monivivahteista ja ennen kaikkea hauskaa. Huumori, hän sanoo, on työkalu – tapa kutsua ihmiset vaikeisiin keskusteluihin ilman, että he tuntevat joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi. ”Se tarjoaa minulle hovinarrin aseman”, hän sanoo. ”Haluan, että ihmiset kokevat liikkumisapuvälineensä hauskoina. Haluan ylöspäin kohottavaa huumoria, en huumoria, joka vitsailee meidän kustannuksellamme.” Jenni-Juulia on todella aikaansaava vammainen nainen. Hän tekee taidetta ilolla ja uhmalla, kutsuen meitä unelmoimaan silloinkin, kun maailman rakenteet pitävät meidät pieninä. Olen aina ajatellut, että taide on tila, jossa voidaan elää todeksi ja kuvitella maailmaa vallankumouksen tapahtumisen jälkeen. Jenni-Juulian teoksetkin tekevät juuri näin.
Teoksessa Sound Machine of Prosthetics of Merthyr Tydfil (2019) hän esittelee puisen liikkumisapuvälineen, joka on suunniteltu kuin se olisi varhaismodernistinen klassikko – jotain, jota ihailtaisiin designmuseoissa ja joka olisi esillä Thonetin ikonisen, vuonna 1859 suunnitteleman No. 14 Chair -tuolin vieressä. Miten hätkähdyttävä huomio: olemme pitkään glorifioineet hienoja tuoleja, mutta emme ole antaneet liikkumisapuvälineille samaa kulttuurista statusta, tai edes mieltäneet tuoleja liikkumisapuvälineiksi. Tämä uudelleentulkinta tuo vammaisuuden keskiöön sen sijaan, että se jäisi sivuhuomioksi, ja tuo esiin ei-vammaisen maailman hukkaaman mahdollisuuden tunnistaa vammaiskulttuurin rikkaus. Tämä veistos, joka viittaa puujaloista lähtevään ääneen ja sivuaa walesilaisen kaivoskaupungin kaivosonnettomuuksia ja amputaation kokeneita, resonoi Haagissa puukenkien kopseellaan.
Jenni-Juulian tekstiilitaiteilijan tausta lisää hänen työnsä kerroksellisuutta. Helmikirjonnalla ja tekstiilisuunnittelulla on pitkä vastarinnan historia, erityisesti marginaaliryhmien ja naisten keskuudessa. Jenni-Juulialle kyse ei ole vain koristeista – hän käyttää näitä materiaaleja kertoakseen useita tarinoita samaan aikaan, kyseenalaistaen ajatuksen ”ulkopuolisten taiteesta”, esteettömyyden estetiikan ja vammaiskulttuuri-identiteetin kehittyvän luonteen. Hän muistuttaa meille, että vammaisuus ei ole staattista, vaan se liikkuu, vaihtuu ja laajenee. Hänen työnsä tarjoaa meille katsauksen vammaisesta tulevaisuudesta.
Toimikoon tämä näyttely kannustimena saada gallerioihin ja kulttuuri-instituutteihin lisää vammaistaidetta – ei sivuhuomiona tai moninaisuuden lisäämiseksi, vaan aidon potentiaalin ansiosta, joka sillä on vammaisnarratiivien sisällyttämiseksi nykytaiteen tiloihin.
Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen soolonäyttely When I grow up, I will become a coat rack oli esillä galleria 1646:ssa Alankomaiden Haagissa 7.2.–13.4. Clara Pallí Monguilodin ja Johan Gustavssonin kuratoimaa näyttelyä tuki Suomen Benelux-instituutti, ja näyttely on osa Euroopan unionin – NextGenerationEU:n ja Alfred Kordelinin säätiön rahoittamaa pARTir-hanketta. Toimikoon tämä näyttely kannustimena saada gallerioihin ja kulttuuri-instituutteihin lisää vammaistaidetta – ei sivuhuomiona tai moninaisuuden lisäämiseksi, vaan aidon potentiaalin ansiosta, joka sillä on vammaisnarratiivien sisällyttämiseksi nykytaiteen tiloihin.
Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen
Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen on monitaiteilija ja vammaisaktivisti, jonka teokset yhdistävät kuvanveistoa, videotaidetta, performanssia ja vammaispoliittista aktivismia. Hänen teoksensa käsittelevät rakenteellista väkivaltaa, ystävällisyydeksi naamioitua syrjintää sekä vammaisiin naisiin liittyviä kysymyksiä. Wallinheimo-Heimonen on järjestänyt yhteisötaidetyöpajoja ja osallistunut näyttelyihin Suomessa ja ulkomailla. Hänelle myönnettiin monitaiteen valtionpalkinto vuonna 2019. Vuonna 2024 hän oli yksi kolmesta taiteilijasta, jotka valittiin Suomen paviljonkiin 60. kansainväliseen Venetsian biennaaliin.
Josefien Cornette
Josefien Cornette (s. 1994) on kirjailija ja tekijä, jolla on harvinainen synnynnäinen vamma, fibular hemimelia. Josefien Cornette on taiteilija ja kirjailija, jonka poikkitieteellinen työskentely pohjautuu taidehistoriaan, feminismiin, queer-tutkimukseen ja vammaistutkimukseen. Vuonna 2023 Josefien julkaisi ensimmäisen kirjansa ‘A House Called Pain,’ jossa hän kirjoittaa vammaisuudesta, surusta ja läheisen menetyksestä.
Een gehandicapte toekomst: Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen
Het is een zonnige lentedag wanneer ik Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen (°1974) ontmoet in een videogesprek. In de digitale ruimte verschijnt een sprankelende, kleurrijke en scherpzinnige vrouw met een handicap. Omdat ik zelf ook een kunstenaar ben met een handicap, voel ik Jenni-Juulia meteen aan als iemand die ik hoopte ooit te ontmoeten—een rolmodel in een wereld die ons niet altijd erkent. Wat volgt is een gesprek over kunst maken als gehandicapte kunstenaar, het kiezen van je gemeenschap, het belang van humor, het hacken van toegankelijkheidsmiddelen, en mensen met een handicap de ruimte in sturen.
De werk van Jenni-Juulia is misschien nieuw voor een mainstream—of laten we zeggen niet-gehandicapt—publiek, maar onder mensen met een handicap wordt haar werk al lang gevierd. Ze is al decennialang een activist, en bestrijdt via haar werk discriminatie en stereotypering van mensen met een handicap. In 2003 kreeg ze internationale bekendheid tijdens het Europees Jaar van Personen met een Handicap. Haar persoonlijke verhaal gaat over het navigeren van obstakels—op zoek naar andere gehandicapte kunstenaars, toegankelijke galerijen, en ruimtes om kunst over handicap een breder publiek te laten bereiken. Een keerpunt kwam toen ze werd geselecteerd als een van drie kunstenaars die Finland mochten vertegenwoordigen op de 60e Internationale Kunsttentoonstelling—La Biennale di Venezia. Hoewel ik altijd voorzichtig ben met het plaatsen van gehandicapte kunstenaars in narratieven van “overwinning” of verlossing, heeft deze uitnodiging onmiskenbaar de aandacht van het grote publiek op haar werk gevestigd.
Onze droom is niet om niet-gehandicapt te worden—onze droom is, net als die van iedereen, om te vliegen.
Jenni-Juulia’s praktijk beweegt zich doorheen thema’s en media, waarbij ze historische ideeën verweeft met een perspectief over handicap. Haar werk is provocerend en tegelijk speels. Het daagt de status quo uit met humor, vreugde en verbeelding. We beginnen ons gesprek bij haar tentoonstelling in de experimentele kunstruimte 1646 in Den Haag, getiteld When I grow up, I will become a coat rack.
In de tweede zaal van de tentoonstelling staat Flying Walker (2018), een gemodificeerde rollator met vleugels gemaakt van krukken—heruitgevonden als een instrument om mee te vliegen. Terwijl ik het werk op me laat inwerken, denk ik aan Da Vinci’s vroege fantasierijke vliegtoestellen en vraag ik me af hoe onze collectieve kunstgeschiedenis er anders had kunnen uitzien als handicap altijd al deel uitmaakte van het verhaal. Jenni-Juulia merkt op: “De ontwerpers van medische hulpmiddelen vragen ons nooit wat ‘wij’ willen. Ik wil dat wij kunnen dromen. Onze droom is niet om niet-gehandicapt te worden—onze droom is, net als die van iedereen, om te vliegen.”
Ik glimlach, denkend aan Frida Kahlo’s dagboeknotitie: “Voeten, waarom zou ik jullie nodig hebben als ik vleugels heb om te vliegen?” Ik knik instemmend—wat als ontwerpen voor toegankelijkheid niet alleen ging over het vergemakkelijken van het leven, maar ook uitbreiden wat we kunnen ervaren? Dromen we niet allemaal van een reis naar de ruimte?
Kunst vraagt om sociale duurzaamheid.
Als onderdeel van de tentoonstelling vroeg 1646 componist Kemal Gorey om een geluidscompositie te maken voor How Great Is Your Darkness?, een oorspronkelijk stille video, grotendeels gemaakt door gehandicapte kunstenaars en activisten. De film bekritiseert haatspraak over mensen met een beperking in de zorgsector. “Kunst vraagt om sociale duurzaamheid,” zegt Jenni-Juulia. “Ik maak dit niet alleen. We creëren dit samen.”
Deze geluidscompositie is een waardevol werk op zich, waarbij audiodescriptie wordt gecentraliseerd als een artistiek element in plaats van achteraf toegevoegd. De samenwerking met een visueel gehandicapte componist stelt toegankelijkheid centraal en positioneert het als een methodologie voor het maken van kunst. De compositie luistert als een radio die speelt, waarin associaties en verbindingen ontstaan door het samenspel van geluid en beeld. Het is een prachtig voorbeeld van hoe een werk zich verder kan ontwikkelen via nieuwe tentoonstellingen: How Great Is Your Darkness? werd oorspronkelijk gemaakt voor de Biënnale van Venetië, en kreeg nu een extra laag door nieuwe audiobijdragen.
Ik wil humor die ons optilt, niet humor waarbij wij de clou van de grap zijn.
Jenni-Juulia’s werk is eclectisch maar bovenal grappig. Humor, zegt ze, is een instrument— een manier om mensen uit te nodigen tot moeilijke gesprekken zonder dat ze zich aangevallen voelen. “Het geeft me de positie van een nar,” zegt ze. “Ik wil dat mensen hun loophulpmiddelen als iets leuks kunnen ervaren. Ik wil humor die ons optilt, niet humor waarbij wij de clou van de grap zijn.” Jenni-Juulia is een krachtig figuur—een vrouw met een beperking die creëert met vreugde en verzet, en ons uitnodigt om te dromen, in een wereld die ons klein wil houden.
Ik heb kunst altijd gezien als een ruimte voor prefiguratieve politiek—een plek waar we kunnen verbeelden hoe de wereld eruitziet ná de revolutie. Ook het werk van Jenni-Juulia doet dit. In Sound Machine of Prosthetics of Merthyr Tydfil (2019) toont ze een houten mobiliteitshulpmiddel, vormgegeven alsof het een vroeg modernistisch designklassieker is— iets dat je zou aantreffen in een designmuseum, naast Thonet’s iconische No. 14 stoel uit 1859. Het is een krachtig statement: we hebben altijd prachtige stoelen verheerlijkt, maar mobiliteitshulpmiddelen hebben zelden dezelfde culturele status gekregen—of zijn überhaupt als zodanig erkend. Deze herverbeelding maakt van handicap een aanwezige kracht in plaats van een bijzaak, en toont de gemiste kans van de niet-gehandicapte wereld om de rijkdom om handicap als culturele ideniteit te erkennen. Het werk verwijst naar het geluid van houten benen, en raakt aan de mijnongevallen en amputaties in een Welshe mijnstad—een geluid dat in Den Haag opnieuw weerklinkt met houten klompen.
Haar achtergrond als textielkunstenaar voegt een extra laag toe aan haar praktijk. Kralenwerk en textielontwerp hebben een lange geschiedenis van verzet, vooral binnen gemarginaliseerde groepen en onder vrouwen. Maar voor Jenni-Juulia draait het niet enkel om versiering—ze gebruikt deze materialen om meerdere verhalen tegelijk te vertellen, en bevraagt ideeën rond “outsider art,” de esthetiek van toegankelijkheid, en de steeds veranderende aard van handicap als culturele ideniteit. Ze herinnert ons eraan dat handicap geen statisch gegeven is. Handicap beweegt, verandert en groeit. Haar werk biedt ons een blik op een gehandicapte toekomst.
De solotentoonstelling When I grow up, I will become a coat rack van Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen was te zien in 1646 in Den Haag, Nederland, van 7 februari tot 13 april. Gecureerd door Clara Pallí Monguilod en Johan Gustavsson, werd de tentoonstelling
ondersteund door het Fins Cultureel Instituut voor de Benelux en maakt ze deel uit van het pARTir-initiatief, gefinancierd door de Europese Unie—NextGenerationEU en de Alfred Kordelin Stichting. Laat deze tentoonstelling een oproep zijn voor meer disability art in musea en culturele instellingen—niet als bijzaak of vinkje op de diversiteitslijst, maar voor het echte potentieel dat ze biedt om verhalen over handicap een plek te geven in hedendaagse kunst.
Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen
Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen (geb. 1974) is een multidisciplinaire kunstenaar en gehandicaptenactivist die werkt met textielkunst, installatie, film en performance. Haar werk behandelt structureel geweld, discriminatie in de vorm van vriendelijkheid en kwesties die verband houden met vrouwen met een beperking. Wallinheimo-Heimonen heeft workshops over sociale kunst gefaciliteerd en deelgenomen aan tentoonstellingen in Finland en in het buitenland. In 2019 ontving ze de Finse Staatsprijs voor Multidisciplinaire Kunst. In 2024 was ze een van de drie kunstenaars die geselecteerd werden voor het Finse Paviljoen op de 60e Internationale Kunsttentoonstelling – La Biennale di Venezia.
Josefien Cornette
Josefien Cornette (°1994) is schrijver en maker, geboren met Fibulaire Hemimelie – een zeldzame congenitale handicap. Josefien Cornette is kunstenaar en schrijver. Josefien heeft een multidisciplinaire praktijk met een achtergrond in kunstgeschiedenis, feminisme, queer studies en disability studies. In 2023 bracht Josefien hun eerste boek uit onder de titel ‘Een Huis Dat Pijn Heet’, waar die schrijft over handicap, rouw en het verlies van een geliefde.
Cover image: Film still from How Great Is Your Darkness? Credit: Ella Karkkainen.
PARTir is a collaborative initiative of the Finnish cultural and academic institutes aimed at creating a cultural roadmap towards responsible international mobility.
